5.12.2025

Tässä digitointihankkeen viimeisessä blogissa käydään läpi matkaa, jonka valokuva kulkee arkistomakasiinista päätyen Finna.fi-palveluun avoimesti saataville. 

Kaikki alkaa siitä, kun avaan vanhan kotelon tai kuoren ja katson sen sisällön. Nämä valokuvat eivät ole olleet aikaisemmin hakujen piirissä, joten niistä ei ole kokoelmanhallintajärjestelmässä valmiiksi syötettyjä tietoja. Kuvat ovat aakkosten mukaisissa kuorissa ja nyt samalla kirjaimella alkavat näytelmät (esim. Aa-alkuiset) lajitellaan koon mukaan. Sitten ne laitetaan kuvapusseihin ja kootaan uusiin, asianmukaisiin säilytyskoteloihin, jotka ovat happovapaita. 

Yhden valokuvan tarkastelu alkaa sen vanhasta niin sanotusta diaarinumerosta, josta muodostetaan uusi numero. Se on tärkeä kuvatunniste, joka kirjoitetaan myös itse kuvaan ja kuvapussiin. Vanhoista käsin kirjoitetuista diaarikirjoista selviää myös lahjoitustiedot ja aika, ja joskus vielä muutakin lisätietoa. 

Sen jälkeen alkaa perustietojen etsiminen ja tallentaminen. Niihin kuuluvat muun muassa teatteri, teos, vuosi ja näyttelijät. Jos esityksestä on saatavilla lisätietoa, kuten ohjaaja, lavastaja, pukusuunnittelija, musiikki ja koreografi, nekin syötetään kyseisestä esityksestä luotuihin teostietoihin. Valokuvasta kerrotaan kuvaaja, mielellään kuvauspaikka ja mitat, ja sen kunto arvioidaan pintapuolisesti.

Paljon tietoa tai ei ollenkaan 

Yhdestä kuvasta voi olla saatavilla todella paljon tietoa tai sitten ei mitään. Kuvan kääntöpuoli voi olla täysin tyhjä, jolloin tietoja pitää etsiä muualta. Onneksi moniin varhaisiin kuviin on painettu näytelmän tai teatterin nimi, josta pääsee eteenpäin. Myös valokuvaajatiedolla voi saada jonkinlaisen ajoituksen tehtyä, samoin vertailemalla muihin kuviin.    

Luetteloinnissa olen käyttänyt apuna olemassa olevia historiikkeja sekä muuta kirjallisuutta, Ilona– ja Encore-tietokantoja sekä kollegoja. Välillä etsintä on ollut melkoista salapoliisityötä, koska valokuvissa saattaa olla myös vääriä tunnistuksia. Koska käsiteltäviä kuvia oli hankkeessa lähes tuhat, yhteen valokuvaan ei voinut käyttää yhtä työpäivää. Jos kuvatiedoissa on nyt aukkoja tai virheitä, niin arkistossa otetaan mielellään vastaan lisätietoja ja niitä täydennetään tietokantaan. 

Luetteloidessa olen pyrkinyt myös tuomaan esiin valokuvissa olevia merkintöjä, joilla voi olla merkitystä. Tällaisia ovat esimerkiksi omistuskirjoitukset, jotka kertovat esiintyjän verkostoista tai postikorttikuvan kääntöpuolella olevat tekstit: ennen kaikkea se, kenelle ja milloin kortti on lähetetty.

Joskus kääntöpuolen teksteissä on tullut vastaan erittäin kiinnostavia asioita. Näyttelijä voi esimerkiksi kommentoida kuvassa näkyvää rooliaan, kertoa kiertueen aikatauluista tai pyytää tuttua teatterinjohtajaa lähettämään tietyn näytelmän. Toisaalta äidille lähetetyssä postikortissa voi olla tietoa esimerkiksi sairauksista tai rahatilanteesta. 

Kahvia ja digitointia 

Luetteloinnin yhteydessä tarkastellaan myös valokuvan kuntoa. Pääosin vanhat mustavalkoiset valokuvat ovat varsin hyvässä kunnossa: 1920-luvun kuvat saattavat olla jopa paremmassa kuin uudemmat 1970-luvun kuvat. Tämä liittyy myös käytettyihin tekniikoihin ja materiaaleihin ja kuvien kohteluun. Luonnollisesti noin 120 vuotta vanhassa kuvassa on haalistumaa ja naarmuja. 

Monia kuvia on käytetty teatteriesityksen pressikuvina, ja niille on voinut matkan varrella sattua ja tapahtua: pinta on rikki, on taitoksia, kulma puuttuu tai niissä on muste- tai kahvitahroja. Kuvan päälle tai toiselle puolelle on kirjoitettu kuulakärkikynällä. Nämä vauriot kirjataan luetteloinnissa ylös. 

Luetteloidut ja uusiin säilytyskoteloihin laitetut kuvat lähetetään digitoitavaksi ja tarkastetaan, kun ne palautuvat. Lopulta on edessä itse julkaisutoimenpide Finnaan, ja valokuva palautuu paikalleen arkistomakasiiniin. 

Aino Kukkonen
FT, Projektitutkija