1. Pilotin päiväkirja – ryhmäytyminen
On syyskuu. Ulkona on vielä valoisaa, mutta kun lähden kotiin, tiedän, ilta on jo tummunut. Odotan esimerkkiprojektin, pilottiprojektin, meidän projektin tai miksi sitä milloinkin kutsun (ja tulen kutsumaan) käynnistymistä. Odotan ensimmäistä tapaamista. Jännittää kuten minua aina, kävelen ja hypin hermostuneena ympäri museon tiloja. Koko museo on käytettävissämme. Luukutan kaiuttimista lujaa Moulin Rouge -soundtrackin ”Your Song” lempikappalettani ja juon vettä, jännittää niin paljon että taas oksettaa. Aina sama juttu, jokaisen ryhmän kanssa, joka kerta. Miksi? Siksi koska se on aina uutta ja ainutlaatuista, en tiedä mitä on tulossa ja samaan aikaan mieleeni hiipii valtavassa mittakaavassa sekin tieto, että sitten se taas loppuu. Loppuminen on minulle vaikeaa. Sitä mietin jo ennen kuin mikään on edes alkanut, mutta en anna sen estää itseäni. Samaan aikaan kauhistuttaa ja ihastuttaa. Tunnen kuinka adrenaliini pumppautuu suoniin, mietin mitä sanon, miten avaan oven ja miten aloitan, vielä aivan liian tietoisena itsestäni. Mutta sinä hetkenä kun avaan oven ja näen ihmiset se tapahtuu... on vain se hetki jossa olemme, ja se miten itse olen ajatellut tilanteen menevän, siitä täytyy luopua ja antautua yhteiseen tilaan.
Katselen Teatterimuseon lattioita ja kattoja, lattiassa on luukut, olen aina pitänyt niistä. Otan yhdestä kuvan ja avaan luukun. On pimeää ja suuntia on monia. Tämä se on, kuin tuleva prosessimme. Kohta avaamme yhdessä luukun ja sukellamme sinne, yhteiseen alitajuntaan, haluihin, toiveisiin, erilaisten persoonien kohtaamiseen, tekemiseen ja kokeilemiseen . Katsomme, mitä siitä syntyy. Onhan minulla meille suunnitelmat, eräänlainen kartta, jolla pääsemme alkuun. Ja heillä motivaatio katsoa karttaa ja matkata kanssani. Sen tiedän jo kokemuksesta, että välillä tulemme luikahtamaan lujaa eteenpäin, sitten vastaan tulee umpikujia, jossain on liian pölyistä ja jotkut reitit on jo niin nähty. Edessä on suuntia, joihin tiedämme ettemme halua eksyä, ja eksymme ehkä sittenkin, ja löydämmekin jotain ihan uutta. Jossain vaiheessa risteyksen ja suunnan valinta tuntuu vaikealta ja esteet korkeilta, junnaamme ja kaikki haluavat enemmän tilaa. Ja sitten taas olemmekin samalla kartalla ja on helppo hengittää.
Mahtavia ihmisiä! Ensimmäisten kertojen aikana tutustuimme Teatterimuseoon ja toisiimme sekä mitä devising tarkoittaa tai miten me sen ymmärrämme. Miten tulemme käyttämään sitä työvälineenä? Millainen työskentely kiinnostaa, mitkä aiheet liikuttavat ja miten haluamme työskennellä? Monet draamaharjoitukset olivat tanssijoille uusia ja nopeasti alkoi syntyä jo mahdollista materiaalia tuleviin esityksiin. Ryhmä muotoutui, flunssat verottivat, monimutkaisen ovirumban pyörittäminen (museo kiinni maanantaisena harjoituspäivänämme) hermostutti minua. Videokuvaaja pyöri mukana harjoituksissa ja tuli osaksi työryhmää. Talvi oli kylmänä sisälläkin, kääriydyimme villasukkiin ja huiveihin. Pidimme nuotiota käynnissä, välillä pienemmällä porukalla hiillosta ylläpitäen ja sitten taas koko ryhmän kanssa isossa roihussa.